The Times They Are A Changin’
Bob Dylan ei välttämättä tarkoittanut (pelkkää) kannabista julkaistessaan otsikon kappaleen vuonna 1964. Mutta suuri muutos oli lähtenyt silloin jo käyntiin ja nyt 51 vuotta myöhemmin yksi merkittävä muutoksen aalto on saavuttamassa Suomen – nimittäin kannabiksen vapautuminen vähintään dekriminalisaation tasolle. Pinnan alla on kuplinut pitkään ja viimeistään some-aikakauden suomat mahdollisuudet levittää sanaa, on tuonut väkeä yhteen. Facebookissa on useita kannabikseen liittyviä sivuja ja ryhmiä, joissa kerrotaan totuutta kannabiksesta ja muukin tieto on nopeasti tavoitettavissa internetin välityksellä. Kehityksen kelkasta pudonneet jaksavat vielä toistaa vanhaa propagandaa kuvitellen, että vastapuoli ei osaa hakea tietoa eri sivustoilta ympäri maailmaa. Mutta saattaahan olla, että vanhaa huumepropagandaa toistavat edelleen uskovat omiin puheisiinsa, eivätkä hyväksy kaikkea tietoa kannabiksesta ja sen hyvistä ominaisuuksista.
Eräs tärkeä tekijä mielipideilmaston muuttumisessa on ihmisten esiintulo kannabiksen suhteen. Olen pari kertaa lainannut jo Green Flower Median ”Coming Out Green” kampanjaa, jossa erilaiset ihmiset tulevat kaapista ulos ja kertovat käyttävänsä kannabista. Kampanjassa esiintyneitä henkilöitä on jälkeenpäin haastateltu ja he ovat kertoneet saaneensa poikkeuksetta positiivista palautetta ulostulostaan. Parhaimmillaan on joku tärkeä asiakas tai yhteistyökumppani paljastanut itsekin olevan kannabiksen käyttäjä, joka on syventänyt asiakas-/yhteistyösuhdetta.
Tuomas Karhusen sittemmin sensuroitu kirjoitus Savon Sanomissa laittoi selvästi yhden lumipallon pyörimään. Karhusen ansioitunut kirjoitus tyrmäsi kohta kohdalta Savon Sanomissa julkaistun artikkelisarjan ja se keräsi muutamassa päivässä yli 20 000 lukijaa ja hän sai runsaasti myönteistä palautetta lukijoilta. Muutama viikko Karhusen kirjoituksen jälkeen on taas tapahtunut merkittävä esilletulo kannabikseen liittyen: Jussi Ahde julkaisi Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla pitkän ja ansioituneen kirjoituksen otsikolla ”Kannabis, huumeet ja masennus”. Kirjoituksessaan Ahde käsittelee omaa huumehistoriaansa ja masennustaan sekä nostaa esille kannabiksen merkityksen joka päiväisestä elämästään selvitäkseen. Suurin osa kirjoituksen vuoksi kirjoitetuista kommenteista on Ahdetta tukevia ja häneltä selvästi toivotaan lisää kannanottoja masennuksen hoitoon ja kannabikseen liittyvissä asioissa. Jussi on selvästi astunut kannabisrintaman eturiviin.
Mutta yksi Jussi Ahde tai Tuomas Karhunen ei tee vielä kesää. Me tiedämme kuinka poliisi ja oikeuslaitos edelleen suhtautuu kannabikseen. Kannabiksen kasvatuksesta, käytöstä ja hallussapidosta seuraa lähes poikkeuksetta rangaistukset taulukon ankarammasta päästä. Jussi Ahde kirjoitti tuntevansa lukuisia ihmisiä, jotka käyttävät kannabista ja joukkoon mahtuu poliitikkoja, urheilijoita, perheenäitejä, nuoria, vanhoja, taiteilijoita, muusikkoja sekä ihan tavallisia ihmisiä. Kaikenlaisten ihmisten tulisi siten astua esille suhteestaan kannabikseen, jotta saavutettaisi ymmärrys, ettei kannabis vie välittömästi perikatoon. Ymmärrän, ettei perheenäiti voi astua tässä taistelussa eturiviin, koska sosiaaliviranomaiset hakevat lapset huostaansa välittömästi, jos äiti tunnustaa käyttävänsä kannabista. Mutta jos samainen äiti on koukussa reseptillä saataviin opiaatteihin ja dokaa kaksin käsin, se ei sosiaaliviranomaisia juurikaan kiinnosta – ei edes silloin kun äiti olisi agressiivinen lapsiaan kohtaan. Mutta kannabis on huumeista vaarallisin.
Lääkintäviranomaiset jahtaavat niitä lääkäreitä, jotka määräävät potilailleen kannabista lääkkeeksi. Toiset lääkärit eivät ammattikunnan julkisen tuomitsemisen vuoksi uskalla määrätä kannabista, koska eivät halua leimautua ”poppatohtoreiksi”. Itse tunnen terveydenhuoltoalalla työskenteleviä – lääkäreitä, hoitajia, terapeutteja ja muita – jotka vapaa-ajallaan käyttävät kannabista, mutta kukaan heistä ei julkisen tuomitsemisen tai oikeuksiensa menettämisen pelossa uskalla puhua kannabiksen puolesta. Virkakoneisto toimii ja poimii mielestään ”vialliset tekijät” pois.
Vaikka kannabis onkin virallisen yhteiskunnan virallisesti kriminalisoima ja tuomitsema, muutos on jo näkyvissä. Yhtenä merkkinä muutoksesta on mm. Ahteen kirjoituksen perässä olevat kommentit. Lähes kaikki ovat Ahdetta tukevia ja jos joku yrittää tarjota vanhaa propagandaa edes pehmiteltynä, on paikalla useita keskustelijoita, jotka ovat valmiita ampumaan valheita alas. Valtamediat kyllä käsittelevät Ahteen kirjoitusta, mutta käsittelevät lähinnä vain kirjoituksessa paljastunutta masennusta sekä Ahteen aiempaa menneisyyttä eri huumeiden kanssa, mutta kirjoituksen kannabikseen liittyvät asiat kuitataan lauseilla kuten ”Ahde puolustaa kirjoituksessaan myös voimakkaasti kannabista” (MTV.fi) tai ”Blogikirjoituksessaan Ahde puolustaa myös voimakkaasti kannabista” (Iltalehti.fi).
Mitä tästä eteenpäin? Kuten sanottu, pari kirjoitusta ei vielä kesää tee. Tarvitaan paljon kannanottoja. Lähes 20% suomalaista 15 – 69 vuotiaista suomalaisista on käyttänyt kannabista ainakin kerran elämässään. Tämä tarkoittaa sitä, että lähes 750 000 suomalaista voisi kertoa tarinansa. Omaa tarinaa ei tarvitse tuoda samalla tavalla julkisuuteen, kuten Ahde nyt teki, vaan sen voi tehdä toisinkin. Omasta kannabiksen käytöstä voi kertoa esimerkiksi luottamalleen läheiselle. Parhaimmassa tapauksessa tämä saattaa itsekin tunnustaa käyttävänsä kannabista, pahimmassa tapauksessa hän saattaa irtisanoa suhteen, mikä vain kertoo, ettei hän ihan niin hyvä kaveri ollutkaan. Mutta kertokaa ja tehkää sitä näkymätöntä, mutta merkittävää työtä mielipideilmaston muuttamiseksi.
Muutos ei ole kaukana. Kanada on jo sanonut laillistavan kannabiksen vuoden 2016 aikana. Yhä useampi osavaltio USA:ssa tulee laillistamaan myös lääkekannabiksen. Monissa muissa maissa yhä voimakkaampi julkinen paine ajaa viranmaiset löysentämään linjaansa kannabikseen ja dekriminalisaatiosta puhutaan enemmän ja enemmän. Muutoksen soisi tapahtuvan myös Suomessa. Ja se tapahtuu – nopeammin kuin kukaan saattaa arvata.
